Sohvalla
11:46
Ohoi
Täällä ollaan, vaikka menikin arvioitua kauemmin. Lupasin kertoa mitä lääkärissä tapahtui. No, ei juuri mitään. Ainoa uusi tieto oli, että se pieni kasvain josta ei saatu koepalaa koska oli niin pieni, oli arpikudosta eikä syöpää. Hyvä uutinen! Kuten sekin, että saan jatkaa paikallisestrogeenin käyttöä.
Sädehoidot alkoivat myös viime viikolla. Olen nyt käynyt 2 kertaa. Siellä henkilökunta on ääriystävällistä ja kaikki sujuu kivasti. Asettelevat minut pötkölleen oikeisiin asemiin ja sitten kone pyörii ympärillä ja katselen katon luontokuvia. Ekalla kerralla olin purskahtaa itkuun seuraavista syistä: 1. minulla on syöpä. 2. ihmiset ovat niin kilttejä, 3. mun hoitooni käytetään niitä järjettömän kalliita ja hienoja koneita ja hurjaa ammattitaitoa eikä se edes maksa paljon todellisiin kustannuksiin nähden. Leikkauksen lasku oli reilu 200 euroa. Vaikka terveysasemalla saa helposti liukuhihnaburanareseptin ja välinpitämätöntä kohtelua, mitä tosin itse en ole koskaan saanut, on tämä Suomen sairaanhoito mahtavan hieno asia verrattuna moneen muuhun maailman kolkkaan. Minäkään en kuole ainakaan tällä kierroksella tähän tautiin. Ymmärrän kyllä, että monilla on erilaisiakin kokemuksia, mutta iloitsen vilpittömästi siitä hyvästä tuurista ja kaikesta osaamisesta ja huolenpidosta mitä olen saanut.
Luulen, että vasta nyt kun sädehoito ja vielä jatkuvat kädenvaivat konkretisoivat tätä syöpäasiaa, se alkaa mennä oikeasti tajuntaan. Tähän asti se on ollut melko abstrakti asia kun ei ole ollut mitään kipuja tai tuntemuksia missään vaiheessa. Leikkauksestakin toivuin omiin ennakko-odotuksiin ja -kokemuksiin (kuolemakin kävi mielessä) nähden loistavasti, terveydenhuollon mielestä normaalisti. Olen vain mennyt sinne, minne kulloinkin on käsketty. Muut höseltävät ja itsessä ei tunnu yhtään sairaalta. Vaikka onhan tämä yksi musta pilvi lisää. Toinen on maailman hullu ja pelottava tilanne. Se aiheuttaa oman ahistusmöykkynsä vaikka sitä yritän parhaani mukaan olla ajattelematta. Olen päättänyt että ajattelen vasta sitten ja sen verran kuin mitä se koskettaa minua ja mitä voin ja mitä pitää konkreettisesti tehdä. Päätin sen jo korona-ajan alussa uutistulvan keskellä. Muuten pidän pään pensaassa ja toivon ettei kamaluudet minua koskaan kosketa. Sinä dystoopikkona olet erilainen. Mutta jos minä ottaisin pään pensaasta ahistuisin luultavasti kuoliaaksi tai ainakin johonkin päättymättömään mielenterveysjonoon.
Näissä riemullisissa tunnelmissa seuraavaan kertaan.
Orvokki
Kirjeitä Orvokilta 
Jätä kommentti